Kirjamessujen tupakkahuoneeseen pistäytyi kirjailija. Oli yllättävää, että hän niin avautui. Hän kertoi, että hänen vanhin tyttärensä oli käynyt kotona nuorikkoa näyttämässä. Ja että hän oli tilannut kirjastosta sen näytön jälkeen Päätalon Nuorikkoa näyttämässä-kirjan voidakseen verrata Päätalon kokemusta omaansa. Pyörällä hän oli hakenut kirjan kirjastosta, kun oli saanut kirjan saapumisesta tiedon. Hän kertoi avanneensa kotona kirjan ja vertailleensa tapauksia. Päätalon kirjassa nuorikko oli nainen ja suomalainen, kun taas hänen tapauksessaan nuorikko oli mies ja chileläinen.
Tapahtuma oli Kallelle tärkeä, omistihan hän jopa yhden kokonaisen kirjan matkan kuvailuun.
Sulhaskandidaatti ei tuntunut soeputuvan kalustoon toivotulla tavalla.
Kallen tapaus oli helppo tähän verrattuna. Siinä suomalainen nai suomalaisen, mutta tässä tapauksessa suomalainen nai ulkomaalaisen.
Nuoripari oli ostanut asunnon. Eihän ollut mitään järkeä maksaa kovaa vuokraa.
Joulu oli mennyt piloille, kun Roger oli joutunut kymmeneksi päiväksi sairaalaan.
Nyt hän oli jotakuinkin entisensä. Hän priljeerasi aivotietämyksellään.
Matkustaminen olisi tuonut elämään runsaasti uusia ulottuvuuksia, mutta eihän nuorellaparilla vielä tietystikään ollut varaa matkustamiseen.
Suomen armeijan hän pystyi välttämään.
Asema oli kuitenkin säälimätön, armoton.
Roger oli melonut Porkkalasta Turkuun, mutta lopetti harrastuksen siihen, kun tunsi, ettei ollut sillä saralla enää haasteita.
Kirjailija arveli itsekseen, että se taisi olla yksinäisyyden pelko, joka oli ajanut hänen vanhimman tyttärensä tällaiseen miesratkaisuun.
Poikamiesvuosinaan Roger oli säästänyt rahaa päästäkseen siskonsa häihin.
Roger oli kaivannut omaa elämää kipeästi. Ja nyt sitä oli vaikka lampaat söis.
Kaikki oli mennyt näihin päiviin asti samaa latua. Tämä oli ihmisten mieleen.
Elämä oli mennyt tähän saakka aivan itsestään, heidän ei tarvinnut siitä huolta kantaa.
Pitkät notkeat sormet levittivät pärettä niin kuin huijarin sormet korttipakkaa ruoteelle.
Ilman nuorikkoa kaikki olisi jatkunut yhtä itsestään selvästi kuin vuodenajat vaihtuivat.
Kirjailija tunsi tietynlaista tyydytystä kun pystyi ratkaisemaan narisevan veskinoven ongelman. Hän oli onnellinen siitä, että oli ratkaissut tämän ongelman. Mutta hän oli huolissaan siitä, että varsinaiselle Golgatan tielle oli vanhin tytär itsensä kyllä nyt ajanut. Ja kaiken tämän kauheuden lisäksi nuorikossa oli diagnosoitu keskisyvä masennus.
Ehkä nyt alkoi se kiusanteon vaihe, jossa katsottiin kenen paikat kestää.
Nuoripari vei jollekin tutulle tyypille kukkia esityksen jälkeen Tampereella.
Aihe määräsi itse muotonsa.
Kirjailija kirjasi tapahtumia ylös. Vielä ei ollut leikki lopussa.
Tämä oli hänen vanhimman tyttärensä tapa elää, jollakin toisella oli toinen tapa.
Mutta yhtä kaikki, elämä jatkui.
Pitkän sarjan ensimmäiset hammasrattaat olivat pyörähtäneet käyntiin. Kirjailija oppi jotain uutta joka päivä. Hän tunsi löytäneensä vyyhdin pään. Sen alkupäässä oli huoli jälkikasvusta ja lopussa kosto.
Vanhin tytär koetti ja kokeili mitä hänen isänsä sydämen paikalla oli, oliko se kiveä. Onneksi hänen isänsä sattui olemaan luova, joten hänen luovat kanavat toimivat, jonne hän saattoi työntää ahdistuksensa ja saavuttaa näin miehenmittaisen elämän, josta vanhimmallekin tyttärelle olisi kaikista eniten hyötyä.
Kirjailija otti vesipullosta hörpyt. Hänen oli hyvä olla. Aina samaan aikaan syksyllä koulujen alkaessa kun kirjailija lähti pyöräilemään Saksaan, lähti hänen vanhin sisarensa vuotuiselle Lapinretkelle mustikanpoimintoineen.
Kirjailijan työ eteni hitaasti ja pitkäjänteisesti. Se oli kuin loppumattoman kirjasarjan tekoa. Se loppuisi vasta sitten kun hänen kynänsä tippuisi lattialle ja hän prakaisi nostaessaan kirjoituspöytää, jonka alle kynä oli pudonnut.
Elämä oli uutta ja mielenkiintoista. Se ei ollut mikään umpeenkasvava lampi, vaan lähde, josta pulppuaa jatkuvasti uutta kirkasta vettä.
Mutta mitä me tiedämme tulevaisuudesta, siis todella tiedämme? Emme me tiedä. Tulevaisuus on meille kuin seuraavan vuoden kirjamessut. Osastot, käytävät ja hyllyt ovat paikoillaan, mutta ketä siellä kohtaamme, sitä emme vielä tiedä.
Kun taiteilija ahdistuu, hänen luovuutensa kanavat avautuvat ja hän saa omaksi onnekseen ahdistuksen ulos luovuutensa avulla.
Tapahtumien kulun estäminen oli kirjailijan viimeisiä voimanponnistuksia.
Edessä oli uusi vaihe. Hiljakseen oli kaikki kypsynyt tähän.
Oivallus oli hahmottunut yllättävästi ja välähdyksenomaisesti. Kirjailijalla ei ollut enää mitään ongelmia. Hän saattoi kanavoida ahdistuksensa taiteeseensa aina taiteelliseen kostoon asti. Hän oli ollut konttorihommissa kymmenkunta vuotta, kunnes oli sitten ryhtynyt kirjailijaksi.
Joka päivä elämä menee eteenpäin, hiljakseen ja vähitellen, mutta menee aina. Vuodessa moni seikkka vakiintuu.
Kertomuksessa on keskeinen merkitys avoimella tulevaisuudella. Ryhtyessämme lukemaan kertomusta, emme tiedä, mitä tapahtuu, voimme vaan aavistaa. Tämä maailma on avoin, emme voi täysin varmasti tietää, mitä tapahtuu. Voimme vain seurata miten tämä jatkuu.
Kovan vastaanpyristelyn jälkeen kirjailijan on alistuttava pikkuporvarillisen elämäntavan peruspiirteisiin. Sataatuhatta muutakin suomalaista joutuu kestämään samanlaisen pelon ja tuskan.
Minään annettuna hetkenä emme voi ylittää sen hetkisen tarkkailupisteen rajoituksia. Emme voi tuoda huomisen keksintöjä tähän päivään. Kaikki tulevaisuuden tekeleet ovat meille vielä vieraita.
Ihminen yrittää pettää itsensä uskomaan, että hänellä ei ole valintaa, joka hänellä tosiasiassa on.
Kaikki tämän jälkeen on vain selityksiä, kelvottomia verukkeita.
Kenties tämä on teille tuttua.
Elävä henki vaatii elämää.
Aivan uusi, tähän asti kirjailijalle tuntematon maailma kiehtoi hänen mieltään.
Romaanikirjoittajalle jokainen käänne kelpaa näytelmän aiheeksi.
Se kuinka pitkälle hän pääsisi, riippuisi siitä, kuinka monta elinvuotta hänelle suotaisiin vielä. Ja se taas riippuisi siitä kuinka hän saisi pidetty luovuutensa kanavat auki, joihin ahdistusta purkaa. Hän tiesi, että elämä jatkuisi senkin jälkeen kun häntä ei enää olisi.
- Kyllä tolla miehellä on helppoa, sanoi tytär, kun näki presidentin hiihtelevän Lapin hangilla.
Roger on eläinten ystävä. Hänen lemmikkinsä on pusukala, jota ei voi jättää yksin. Nytkin se on mukana trailerissa, kun he ovat näyttämässä tytön kotona kihloja.
Kirjailija mietti, että kuka tässä oli hullu. Oliko se tuo eläintenystävä vai hänen tyttärensä, joka oli rakastunut tuohon eläintenystävään. Vai oliko hän itse hullu, kun oli huolestunut vanhimmasta tyttärestään, joka oli korvia myöten rakastunut tuohon eläintenystävään.
Vanhin tytär alkoi paasata Dostojevskin Idiootista: "Mikä äiti tai isä, joka hellästi rakastaa lastaan, ei pelästyisi ja melkein sairastuisi pelosta, jos hänen tyttärensä hiukankaan poikkeaa raiteilta: "Ei, olkoon mieluummin onnellinen ja eläköön tyytyväisyydessä ja ilman originaalisuutta", ajattelee jokainen vanhempi lirkutellessaan lastaan. Sitä on vaikea ymmärtää. Olen toisenlainen kuin kaikkien kunnioitettavien esikoistyttärien yleensä tulee olla."
Tuo puhe yhä suurensi kirjailijan kärsimyksiä. Hän herjasi itseään huonoksi kasvattajaksi ja liioitteli myötäänsä hädän suuruutta.
Tekikö vanhin tytär kaiken tämän vain kiusatakseen isäänsä.
Kirjailijan posket punoittivat tavallista enemmän. Hän ei millään ehdolla olisi mennyt naimisiin tuon eläintenystävän kanssa! Hän ei olisi voinut mennä naimisiin noin naurettavan kanssa. -Idiootti! Hän oli täysin varma siitä, omien syittensä nojalla, että tuo mies oli mielenvikainen.
Aikaa kurssin kääntämiseen ei ollut.
Kirjailija kysyy itseltään, mitä hän on saanut aikaan? Mitä hän oikeastaan on saanut aikaan? Ei paljon mitään. On hän sentään Lapinretkiltään ottanut muutaman kuvan ja laittanut ne valokuva-albumeihin. Hän on nauttinut upeasta luonnosta ja laittanut kuvat albumiin. Joka syksy hän teki retken Lappiin, otti kuvat ja laittoi ne kansioihin.
Muuten päivä oli upea. Syysilma oli kirpeä, syksyn värit parhaimmillaan.
Tytär oli tyytyväinen itseensä, ettei hänestä ollut tullut tavallista kuviota elämän kirjaan. Hän nautti täysin siemauksin kiinteästä kalliosta jalkojensa alla.
Turha toivo.
Jo asemasotavaihe oli opettanut sopeutumista.
Mahdollisuuksia on monia, mutta vain yksi toteutuu.
Koska mahdollisuudet ovat lukemattomat, tämäkin mielettömyys saattaa olla mahdollinen.
Millaista tulisi olemaan tästä eteenpäin, sitä ei kukaan tiennyt. Kello kävi vain yhteen suuntaan.
Kirjailija meni ulos tupakalle. Pikkupojat skeittailivat kadulla. - Menkää helvettiin siitä, kirjailija sanoi. Roger tuli myös ulos tarkistamaan, että trailerissa kaikki oli ok. Hän nosti pressun häntää, ja kirjailijakin näki pusukalan trailerin vesialtaassa, joka oli vanha kannellinen kylpyamme peräkärryn päällä.
Seuraavalla kerralla, kun kirjailija meni yksin tupakalle, hän työnsi kätensä trailerin pressunalle kylpyammeen veteen ja irrotti ammeesta kumitulpan. Vesi valui ensin peräkärryn lavalle ja siitä sitten maahan. Pusukala jäi kuivalle maalle.
Kun nuoripari pois lähtiessään huomasi vahingon, yritettiin pusukalan henki pelastaa täyttämällä allas vedellä. Mutta kala ei siitä vironnut. Se kellui pesuammeessa valkoinen vatsa ylöspäin.
Kala haudattiin pieneläinhautausmaahan ja tapahtuneesta syytettiin pikkupoikia.
Seuraavana aamuna kirjailija teki itselleen puuroannoksen. Oli hyvä kun saattoi jotakin tehdä. Hänen liikkeensä olivat täsmälliset. Hän mittasi teflonkattilaan kaksi mittaa Nallen Kaura@Ruis-jauhoja. Kaatoi päälle neljä mitallista vettä, hämmensi muovikauhalla ja lisäsi suolaa, otti kuivauskaapista syvän lautasen ja laittoi muovikauhan sille. Odotti muutaman minuutin välillä sekoittaen ja haudutti kannen alla noin 2 minuuttia. Syötyään hän laittoi tyhjään kattilaan vettä ja huuhteli lautasensa ja pistäytyi nyt pihalle tupakalle. Pihalla oli kolme muutakin henkilöä tupakalla. Yksi päikkäristä ja kaksi luultavasti siivousfirmasta.
Kirjailija tunsi, ettei ollut enää tasapainossa. Palattuaan kotiin hän pesi astiat, vei eteisen maton parvekkeelle pudistaen siitä kengissä tulleen hiekan, pyyhkäisi wetteksillä ruokapöydän ja meni sitten sohvalle lukemaan päivän postia, joka oli juuri tullut.
Ansiotyön kirjailija oli kerrassaan lopettanut; se ei häntä huvittanut.
Hän tahtoi toimia aivan kuin tavallisesti. Varmaankin hänen kasvonsa olivat lehahtaneet punaisiksi hiusmartoa myöten.
Entä minkä vuoksi hänen piti yrittää selitellä, niin kuin olisi tuntenut itsensä syylliseksi?
Hän teki väärin. Hän puhui liikaa. Hän näytti puolustautuvan ennen kuin häntä syytettiin. Eikä kukaan uskaltaisi koskaan syyttää, että hän olisi avannut tulpan.
Ehkä Fredo. Mutta hänet kaikki tiesivät hurjimukseksi.
Vielä kerran: hän ei ollut syyllistynyt mihinkään. Hänellä oli puhtaat jauhot pussissa. Olisiko hän tehnyt paremmin, jos olisi tunnustunanut, että hän sen tulpan olisi avannut.
Heidän piti uskoa häntä, kun hän vakuutti, ettei ollut sitä tulppaa avannut, miksi hän olisi sellaiseen ilkitekoon syyllistynyt.
Se mitä hän väitti, oli ehkä totta.
Hän oli valehdellut. Ja sitten hän oli pelokkaasti pysynyt siinä.
Hän tunsi itsensä syylliseksi. Jos hän jatkaisi tähän suuntaan, Herra ties mihin hän päätyisi paljastaessaan itselleen asioita, joita on parempi olla tuntematta.
Sitä paitsi kukaan ei tiennyt siitä mitään. Häntä ei syytetty siitä tai aiottu syyttää siitä. Hän ei ollut avannut korkkia. Hän ei ollut syyllinen.
Miksi sitten häntä katseltiin epäluuloisesti, vai tuntuiko kirjailijasta vain siltä.
- Pikkupojat ovat olleet asialla.
Hän oli kai sanonut sen sävyyn, joka ei ollut hänen tavallisensa, sillä hänestä tuntui niin sanoessaan, että häntä katsottiin hämmästyneenä. Hän oli kuin vanhus, joka yrittää esittää, että ei ole mitään hätää.
Hänestä alkoi tuntua, että hänen ympärilleen jätettiin tyhjiö. Ehkä hän alkoi olla liian epäluuloinen ja pyrki panemaan pikkupoikien syyksi olemattomia asioita?
Hänelle ei enää puhuttu asiasta mitään.
Miksi he äkkiä lakkasivat osoittamasta kiinnostusta häneen? Jos he tiesivät, kuka oli syyllinen, mistä syystä he vaikenivat siitä hänelle?
Hän pani merkille vähäisimmätkin vivahteet. Roger oli selvästi räpyttänyt silmiään, vaikka yleensä hän tuskin liikutti silmäripsiään. Tuntui kuin hän olisi ollut pidättyvämpi kuin tavallisesti.
Iltapäivä oli ollut synkkä. Hän oli vilkaissut läpi lehden.
Sinä päivänä ei juuri ketään näkynyt liikkeellä.
Hän oli yrittänyt pitää kissaa. Hänellä oli ollut niitä montakin. Kaikki olivat jostakin salaperäisistä syystä menneet etsimään itselleen kodin muualta tai muuten hävinneet. Sanottiin, että kissarutto vaikutti hänen talossaan.
Hän syventyi teokseen syyllisyydestä. Hän luki sitä uudella mielenkiinnolla niin kuin olisi tehnyt löydön. Hän oli toivonut, että hän oli syytön, ja samalla tajunnut, että se oli naurettava ajatus. Olihan hän tehnyt kolttosensa.
Hänestä tuntui, että häntä pidettiin silmällä.
Hän punastui. Sille ei mahtanut mitään. Hän punastui sitäkin enemmän kun yritti olla punastumatta ja tunsi korviensa kuumenevan.
- Mitä kuuluu, naapuri kysyi.
- Hyvää, kirjailija vastasi. Hän punastui vieläkin.
Hänen kurkkuaan kuivasti ja hänen silmänsä räpyttivät. Hän oli valmis kärsimään kunhan pääsisi rauhaan.
Hän käyttyityi niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Elämä jatkui kuten ennenkin.
Hän tahtoi olla luonnollinen.
Hän nousi aamulla tavalliseen aikaan, meni noutamaan kolme voisarveaan, suodatti kahvinsa, luki lehtensä. Posti tuli. Häntä kutsuttiin kirjeellä poliisilaitokselle seuraavana päivänä, perjantaina, kello kymmenen aamulla.
Hänet kutsuttiin. Pisteviivalle, joka oli sanan "Aihe" perässä, oli kirjoitettu:
"Teitä koskevassa asiassa."
Hän päätti sinä iltana panna paperille kaiken, mitä oli tapahtunut, mutta hän istuutui turhaan työpöytänsä eteen: hän ei keksinyt kolttoselleen mitään syytä.
Häntä ei ollut vielä syytetty mistään. Hänelle ei ollut sanottu, että häntä epäiltäisiin mistään, hänen ympärilleen oli jätetty tyhjiö.
Hän nukkui huonosti, heräsi melkein joka tunti, näki sekavia painajaisunia.
Häntä melkein pelotti nukahtaa uudelleen, niin voimille käypiä olivat nuo painajaiset, ja kello viideltä aamulla hän mieluummin nousi ja meni ulos tupakalle.
Hän lähti kävelemään ja tuli sitten asemalle, missä yksi baari oli avoinna, ja joi kahvin syöden voisarven, joka oli juuri uunista otettu ja oli vielä kuuma.
Sitten hän käveli poliisiasemalle.
Hän ojensi kutsukirjeen tiskille.
Konstaapeli vilkaisi sitä ja käski odottamaan hetken.
Vielä hän tunsi olevansa vapaa.
Hän oli päättänyt näytellä tietämätöntä, sillä tämän ensimmäisen tutkimuksen pitäisi olla myös viimeinen.
Kirjuri tarkasteli häntä, mutta ei ensinkään uteliaasti. Hän oli henkilö, jonka katse ilmaisi jäykistynyttä ajatuselämää. Kaiken täytyi mennä niin kuin hän oli ajatellut. Ja jos ei niin tapahtunut, hän teki kaikkensa, että kaikki menisi hänen toiveittensa mukaan.
Kun kirjailija sai selville mistä häntä syytettiin, hän vastasi tutkintotuomarille, että ei hänellä ollut mitään syytä availla mitään tulppia. Ja sitä paitsi hän oli pikkupoikia hätistänyt siitä kadulta skeittailemasta, joiden hän uskoi nyt tällä tavalla kostaneen.
Kirjailija odotti seuraavan viikon kuluessa päivästä päivään uutta ilmoitusta, hän ei voinut uskoa, että hänet oli unohdettu.
Helppohan sen oli kirjoittaa, kun sen ei tarvinnut muuta tehdä. Kyllä minäkin olisin siihen pystynyt, jos minun ei olisi tarvinnut elää tätä arkea. Jos minulla olisi vain olisi ollut mahdollisuus, olisin kyllä kirjoittanut niin että oksat pois.
Kyllä joillakin on helppoa.
Etusivu
